Kävin juuri kävelyllä. Käteni ovat kohmeiset, sormeni hitaat ja kömpelöt. Mietteitäni:

Näin erilaisia rappion merkkejä, mm. auki revityn roskakorin ja ilotuliteroskia. Ne ovat sairauden oireita, kertovat siitä, että tämä yhteiskunta ei ole yhteiskunta. Se ei ole meidän kuntamme, vaan heidän. Siitä ei tunneta paljoa vastuuta ja ylpeyttä. Se vain on, ja se on mitä se on.
Kuulin samassa hälytyssireenien ääniä. Siellä palomiehet, poliisit ja sen sellaiset virkamiehet pitävät tätä hajoavaa järjestelmää kasassa. Kuin ratkeilevaa tilkkutäkkiä, hädissään ja väsyneinä. Kuinka he jaksavat? He jaksavat, koska ovat mallikansalaisia. Heillä on perhe, asunto, auto ja vastuullinen työ. Heillä on elämä, sillä he elävät yhteiskunnasta ja yhteiskunta heistä. He ovat onnellisia.
Eivät he silti ole sen enempää syyllisiä, sairaus joka kalvaa tätä maailmaa tai paha voima - he ovat vain näyttelijöitä, tietyn roolin vetäjiä. Ihmissieluja siinä missä sinä ja minäkin. Yhteisvastuun puute, avoimmuus ja rehellisyys ja vallan keskittäminen. IHMISTEN LAISKUUS, toistensa pettäminen, valheet. Ahneus, pinnallisyys, typeryys. Siinä syöpää kerrakseen.

Käteni alkavat lämmetä. Tämä (blogi)merkintä on palvellut minua hyvin.